"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla vielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan; totisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja siitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on liikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat. Silmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin likaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui ja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat vihasta… Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että etelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas Kustaalle hänen kuningaskunnassaan."
Seurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka näköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa päästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen kertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri ponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka tarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen vallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän katseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa hänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä Saksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi heitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan, mutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen, että liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan ymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden samoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.
Yksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta tässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla kuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut Tukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä pormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut kuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina oli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa. Sitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista — se taistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä tarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa määrin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt oli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi hetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka suurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.
Tässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.
"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh", sanoi hän, "eikä kukaan usko teitä."
"Eikö kukaan?" huudahti Gert. "Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä kerran puhutella kuningasta!"
"Tahdotteko?… Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin varottaa teitä … kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut asianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?"
Tallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta kohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä kreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään huoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen kirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen lähtiessään.
Saman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin. Ennenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi Johanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei tällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän kuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei oltu löydetty jälkeäkään.
Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa ja Kristina Gyllenstjernan kättä.