Sisarelleen hän sanoi:
"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään hääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja te, sukulaiseni, rouva Kristina", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen, "tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja ystäväin keralla?"
Sen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui linnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert Bryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain välitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan puheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet hänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty. Stegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut jälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi linnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli omituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä vanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui kuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen kuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää, ja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti se äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen voimakkaille takakavioille.
"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?" kysäisi kuningas istuuduttuaan satulaan.
"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan täysiä seimiä!" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa hymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.
Kun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja nostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin Gert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas rannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.
Oli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui, ja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton ulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin uskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan. Ja mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä kiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli ennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien oppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi, intohimoisimmaksi.
Äkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja iski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän ei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan tutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi maahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate heitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi köytettiin hänen kätensä selän taakse.
"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään pahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta."
Gert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä myöten pohjoista kohti.