"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut."
Kului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan katseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen selvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.
"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli minulle yhä selvemmäksi", puuttui hän jälleen puhumaan, "kun lähemmin ajattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon heidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin kautta palata tänne."
"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?"
"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla … palvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille."
"Tunnetteko nämä viestit?"
"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole mitään salaisuuksia minuun nähden; … enkä minä suinkaan hylkää heitä heidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän valtansa päivinä!"
Tämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt loi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin lieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi hänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin vapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan, jossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin. Kenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli tavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa että arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä pohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.
Priori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan, ja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja niistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi mukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se kuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli mielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa Hannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä tätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai oliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat kysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi sanaakaan.
"Naida?" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä alkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. "Naida, sanotte!… Oletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?"