"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja kuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa Pietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento, tahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea sitä vastaan mikä pyhää on… Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa, jonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari surrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne kirjottanutkin… Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän kirkon hyväksi!"
Piispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen, jossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että piispa ymmärsi hänet täydellisesti.
"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja tuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä … voisi tapahtua, että pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin hyötyisi."
"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän armonne", jatkoi priori, "ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli voin ymmärtää tätä asiaa."
"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori … tahdon kysyä teiltä vain yhtä asiaa, — sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?"
"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?" kysyi priori vastineeksi. "Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää on hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota nyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan suojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat varjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on seisova himmenemättömässä pyhyydessään."
"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä yhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa piispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata juurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa Eerikinpojan nimeä!"
"Eikö joku Sturekaan?"
"Joku Sture?" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.
"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me tarvitsemmekin… On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi taistella, ja taistella voiton toivossa…?"