"Ja se mies on…?"
"Severin Norby!"
Silminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen kuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti kuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän pääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella rohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että se olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova kuin dominikanien kenraalivikaario.
"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle", sanoi hän pysähtyen priorin eteen. "Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus joutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä häntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta Kristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä lienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista suunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!" Piispa vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän lisäsi: "Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi sietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt vääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon omaisuutta ja tavaraa … se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja saatte varmasti uskoa, priori … kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, hän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että huonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota…"
"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu … kuninkaan kansleri on meidän molempain vihollisemme!"
"Sitä asiaa en kiellä … mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä ennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä vastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden … ja siten olemmekin puhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka olette tuoneet linnaan, tahdon kuulla… Jos häneltä saamme joitakin tietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan, jonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani pyhän kirkon lakien puolustamisessa!"
Piispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta noutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin seuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori, miellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta hänen katseensa oli ujostelematon.
"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?" kysyi piispa.
"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!" kuului arastelematon vastaus.
"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?" kysyi piispa jälleen.