Kuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi rakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.
"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin", sanoi hän, "mutta kun aika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman. Kuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni", jatkoi hän piispaan kääntyen, "että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu, menen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden herrojen mukana!"
Piispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin keralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän ratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin lähtenyt huoneesta.
Mutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja piispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.
"Paljo", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, "paljo tallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut päämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki … se on sinulle sentään liian korkealla!"
8.
VANKI.
Myöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen kulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa ja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin kuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan linnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen. Mitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi hävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen välillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan Tanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.
Nämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä linnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä muutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne. Saattoi olla puoliyö käsissä.
"Gert!" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.