Mutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän kirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä aremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen lähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei piispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja katsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen hovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi hänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli sangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin taistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan keskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin aina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä ärsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut suojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta, ennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.
Sitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten tyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja arvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle niin hyvin, lausui kuninkaalle:
"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon nojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä, kuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin tulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä puolustaisivat."
"Ei, ei, piispa Hannu!" huudahti kuningas lämmöllä. "Jumalaan ja kansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista ajoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy väistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!"
Seurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja surun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.
"Jumala antakoon anteeksi heille", sanoi hän sitte, "jotka tämän pahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän rikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin maahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon elää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi, ja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin valtionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää ketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on johdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa Sionillaan."
"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!" lisäsi kuningas, eikä hän voinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.
Muuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt kasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua liljan vartta.
"Katso, katso, isä", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia kyyneleitään. "Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman liljasi!"
Piispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen surun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko piispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen ja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan puoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin toisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo ihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä elämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi mahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan totuuden ikuisesta maaperästä.