"Niin olen ajatellut, teidän armonne … länsimeren rannalle, mutta on vielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä tärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista verenimijöistä."
"Ja mikä…?"
"Lödöse täytyy linnottaa … se on ainoa kauppakaupunkimme länsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin vielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat pääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla satamansa… Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä, tulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta mitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt monet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta, ja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä tietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden."
"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen saavuttamiseksi?" kysyi kuningas vilkkaasti.
"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus riippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja sitte luoda ruotsalaisen kaupan … mutta siihen vaaditaan helppoja ja mukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä Venerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten tavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen tilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme ahtaalle."
"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!" huudahti Johan Thurenpoika ja veti eräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. "Voisi luulla olevansa jonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte."
"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla, herra Johan", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: "Kas, tuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona. Meillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat myydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme joukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista käyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari Pentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon siellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä ja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi hyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia miehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä sellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän, kun kuitenkin toinen saa maidon."
Kuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä tyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän mielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista siitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut kiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa ystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa kätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä kylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita hänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan keskiajan viimeisestä piispasta.
Näistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja niiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa, johtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin suhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas Kristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä ikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja kuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja heidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli kysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken kustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja tähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan toistensa arimpia puolia.
Gotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin hiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli kirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli kuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan lausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: "Kun puhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?" Kaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen keskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja suullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista, Söderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja tuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta varmasti uudet opin ja elämän käsitykset.