Kamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan sanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut päänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen silmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa kypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa Hannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki läsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas rohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja hänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui sanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen asemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja valtionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan heitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen Sten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä ruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, — se oli jotakin tähän asti kuulumatonta.
Yleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan hiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen selityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli lausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin erottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja tuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei hänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan vastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä yliste.
Sillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa ovea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan viereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika seurasi kuningasta sinne.
Huone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt kirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin merkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia kaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit tekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui toisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin koko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja kierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan hyvää makua ja korkeaa sivistystä.
Nuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään kuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet kohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä pöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa pieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista jauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla tyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan ajatukset uuteen suuntaan.
"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on", sanoi hän ja viittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä tutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla ottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa: "Voitte kyllä maistaa sitä!"
"Suolaa!" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.
"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne", jatkoi piispa, "ja luulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa. Ajattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita parhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on suolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman hansakaupunkeja!"
Kuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu lakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut Kustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.
"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!" vastasi kuningas, "Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne."