"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa piispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin herrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni ja toi tänne."
Kuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki niistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt tarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri lähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja kuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän priorin korvaan:
"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert … olkaa varuillanne, sana vain minulta ettekä lähde täältä vapaana!"
Priori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi liian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä ajankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin kansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen, olisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut tulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti hänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen. Kanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo senkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla syytöksellä kansleria kohtaan.
Tuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään, ennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.
"Kuulette sen, priori Robert", sanoi hän tälle. "Kuinka voitte asioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!… Eikö teillä ole sanaakaan puolustukseksenne?" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti. "Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?"
Priori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset nytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa ympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen huulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina kohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas ja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon mies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli valmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina Pietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä olivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi taustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin hän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin kuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä masentunut.
"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas", änkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen. "Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä tuntenut, kuka mies oli."
Nöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä herätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin kasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä vastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.
"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu", sanoi kuningas, "niin annan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän paremmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä, jonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua varten… Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät päätänne lyhemmäksi."