"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan, "olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle…"
Ja rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut hänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti nyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi häntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti käveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi sitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä muuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen siinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli tunturien.
Kesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että luonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu täynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä ilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän kolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä rinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin puoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä onnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa ikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän vastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on täyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava voima.
Harvoin sydän iloinen huokaa surusta, usein hymy väreilee suruhuulilla —
lauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.
Heidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala Himmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen seuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta sopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja tarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta hänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan mieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin luona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.
Se oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa tietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo, oli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut ympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä lausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun ja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten. Tämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut niin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään. Hän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se olisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli vanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut häntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli toiminut parhaassa tarkotuksessa.
"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina", näin lopetti tyttö, "kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille mitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt ensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen aina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt velvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua tarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva Kristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo mieltänne pahottaa."
Kristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.
"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina", sanoi rouva hieman mietittyään. "Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä tiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen. Muista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin vapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän hänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla maailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi. Ajattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä Stegeborgin lähellä… Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa tekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän voi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut."