Aamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle ilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante Niilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja epäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta rouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen lapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina aikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä olivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä. Vouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli laitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita alaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi hymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan hänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla. Hänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta hän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko tehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin hyvin kuin hän voi.
Hänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti parasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli jo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen vainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten vanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana päivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat ystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä ukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja taisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä oli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä suruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa, jonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo kannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä itsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman ja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että Jumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä se laski hänen hartioilleen.
Oli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli ympäröivän laajan maiseman.
"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina"! tervehti vouti. "Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt pahoja unia, neitsyt?"
"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen", vastasi neitsyt.
"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä on sydämellänne. Hm … muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli kuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita liikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun ne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän ikävöi, että herra Svante tulisi … sillä nähkääs, hän oli vanhan herran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan…"
"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?" keskeytti hänet Kristina väristen.
"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä… Mutta miksi sitä kysytte?"
"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani… Vanki tuolla alhaalla tornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja minun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta silloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua vastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne ikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin korvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut…!"
"Hm, hm", mutisi ukko. "Unilla voi olla merkityksensä… Olkaa varovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin luona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan… Ilkeys kiiluu hänen vanhoista silmistään."