"Kuinka, tiedättekö te siitä?" sanoi hän entisellä alistuvalla äänellään. "Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä salata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri syntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt ja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa nähdä päivän valoa…"
Avomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti sydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää ajatella että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut rikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut, ja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä ajatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. "Olen myös aikonut", sanoi hän, — "vaikka mitäpä hyödyttää puhua siitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen toimeen, — mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois, tahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!"
"Sukulainen!" huudahti Kristina säteilevin katsein. "Kiitän taivaan Jumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä, että ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi kavaltaja, antakaa anteeksi sana … mutta nyt olen niin iloinen ja tunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!"
Hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti hänen silmistään.
"Johtuu mieleeni asia", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli lopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta päästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: "Meidän on paettava yhdessä, sukulainen!"
"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?"
"Niin kyllä … se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan, mestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta. Oi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin hyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan hänestä… Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että hyväksytte tuumani!"
"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa", sanoi vanhus omituisesti hymyillen. "Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on ylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana miehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni kuninkaan jalkoihin… Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni paikaltani. Ei, ei, Kristina … mutta puheemme mestari Olavista panee minut jotakin ajattelemaan… Kuitenkin voimme siitä jutella toisella kertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä."
"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne … siinähän voi olla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien sanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma isäni."
"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa, ettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen … voit uskoa, että tarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle mieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja… Mutta elämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota rakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta."