"Ei, ei, vanhus!" huudahti Kristina lämmöllä. "Sellaista puhetta en tahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en tahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!"

"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani todeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja ajattelette minusta hyvää kuoltuani."

Nämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne olisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina, joka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta ne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin hiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili syvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen, jonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet onnettomuuteen; — hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin hän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä Olavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta onnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn. Onnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus hänen ja Olavin väliin.

Hän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan, ennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja silloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän pyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi puhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se viipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi käsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.

Tämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia, jotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko tarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt puhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin tulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen sydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu löyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli jälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin tarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan silmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen lakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.

Eikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat aallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena ulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen posket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen levottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.

Vihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle
Tukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas
viettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi
Johanille.

Eräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan väentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita olivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan, jottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi hän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin täydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen tuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven suussa.

Hän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja lerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään, jotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä viulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan. Kun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen katseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen suunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen silmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

Kristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja katsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet ennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle: