"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä, jolloin…?"
Mies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja houkuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka muistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina antoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.
"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.
"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei, en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi…"
"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte … onko teillä viestejä häneltä?"
"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.
"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan. Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta pihalle.
"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"
Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän näiden puiden luona.
Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.