Tämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti tulla takaisin — mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia — oli Kaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä neito matkusti Motalasta Orlundaan.
X.
Harakerin kirkossa.
Kauan kesti kuitenkin, ennenkuin Niilo Bonpoika sai tilaisuutta toimittaakseen Kaarina-neidin asian.
Palattuaan Vesteråsista Tukholmaan, oli marskilla siellä vilkkaita neuvotteluja vanhan Krister-herran kanssa. Tieto Eerik-herran maanpetoksesta kuulutettiin yli koko valtakunnan ja kaikille vapaasukuisille lähetettiin käsky saapumaan hevosilla ja aseilla varustettuna Tukholmaan; drotsi oli melkein marskiakin innokkaampi kiirehtimään varustuksia ja valmistamaan tämän vaarallisen taistelun ratkaisua.
Mutta yksimielisyydestä ja tuttavallisuudesta huolimatta, joka nyt näkyi näitten mahtimiesten välillä vallitsevan, oli kuitenkin yhtä ja toista, mikä antoi aihetta arveluun, että Krister-herralla oli salaisia tarkoituksia tämän taistelun ohella, joiden toteuttamiseksi se oli vaan keinona. Hänen luokseen kerääntyi toisenkarvaisia miehiä kuin marskin seurueeseen, ja siellä pidettiin salaisia neuvotteluja. Yhtä myötää oli drotsin kintereillä hänen tyttärenpoikansa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Tämä oli yleisessä elämässä vielä melkein tuntematon suuruus, eikä hänellä ollut vielä mitään virkaakaan, joka olisi antanut hänelle huomattavampaa arvoa. Hän oli oppinut mies; ulkomaisissa yliopistoissa oli hän opiskellut; sitäpaitsi oli hän rikasta ja arvossa pidettyä sukua, mutta ei ollut saanut vielä mitään erikoisempaa paikkaa kirkossa, vaikka hän oli jo vuonna 1434 pyytänyt ja saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää. Vaikka hän siis oli asemansa puolesta näin vähäpätöinen ja vaikka hän mielellään oli näyttävinään valtioasioista välinpitämättömältä, niin näki kuitenkin hänen terävistä ja sattuvista arvosteluistaan, joissa usein tuntui pistävä kärki, että hän seurasi mitä tarkimmasti kaikkea, sekä henkilöitä että tapahtumia. Ja luultavasti olivat juonten langat nyt jo enemmän hänen käsissään, kuin aavistettiinkaan. Äidinisäänsä, kavalaa ja kokenutta Krister-herraa, johti hän täydellisesti, ehkä olikin liian viisas sitä näyttääkseen.
Joulukuun 16 päivänä lähti marski uhkean sotajoukon kanssa Vesteråsiin päin; niillä seuduin oli paljon Eerik Puken kannattajia. Marski sai kuulla hänen lähteneen Taalainmaahan. Silloin päätti hän mennä sinne perässä, kuritettuaan ensiksi torshällalaisia ja nerikeläisiä siitä, että olivat Eerik-herran puolella. Hän vietti joulua Arbogassa, ja vähän senjälkeen sai hän kirjeen taalalaiselta voudiltaan, Hannu Martinpojalta, ja taalalaisilta itseltään, "että he aikoivat pysyä lujasti Eerik Puken puolella ja elää ja kuolla hänen kanssaan". Nyt lähetettiin pikaviestejä sekä Uplantiin että alamaille lisäjoukkojen hankkimista varten, ja kun ne olivat saapuneet Vesteråsiin, lähti marski pohjoiseen päin Eerik-herraa ja taalalaisia vastaan. Tämä tapahtui tammikuun 14 päivänä 1437.
Eerik Puke oli myöskin puolestaan ponnistellut joukkonsa vahvistamiseksi ja yrityksensä menestymiseksi. Mutta hänellä oli ollut joka taholla pelkkiä vastoinkäymisiä. Hän oli liiaksi yksinään. Rahvaan suosio hänellä kyllä oli, mutta herrat yhtyivät marskiin. Sellaisiakin, jotka olivat olleet lähempiä Engelbrektin ystäviä kuin Eerik itse, oli hänen vihollistensa puolella. Eikä hän ollut saanut haltuunsa Mälarin seudun linnoja enempää kuin Örebrotakaan. Silloin hän päätti vetäytyä Taalainmaahan, jossa rahvas kuunteli mielellään reippaan ritarin puheita, kuten Södermanlannissa, Vestmanlannissa ja Nerikessäkin. Hän oli taistellut talonpoikain puolesta Engelbrektin johdolla, ja senvuoksi oli mies talosta valmiina lähtemään Eerik-herran kehottaessa.
Hän kulki sitten taalalaisjoukkoineen eteenpäin ja asettui, kuultuaan marskin olevan Vesteråsissa ja aikovan lähteä pohjoiseen päin Taalainmaahan, vahvaan asemaan metsään Harakerin kirkon länsi- ja luoteispuolelle. Edessään eteläpuolella oli Hällasjön järveen juokseva Svartå-joki, lännessä oli Hällasjö, ja idässä pienempi pohjoisesta etelään juokseva Svartå-jokeen laskeva joki. Metsään hakattiin ylt'ympäri suuria murroksia. Täällä aikoi Eerik odottaa Helsinglannin ja Gestriklannin rahvaan tuloa, ennenkuin lähtisi vihollistaan vastaan, jonka pääsyä Taalainmaahan tämä asema samalla esti.
Äkkiä muutamana aamupäivänä kerrottiin Eerikille marskin kulkevan täyttä päätä pohjoiseen päin, ja olevan nähtävästi aikeissa mennä talonpoikaisjoukon sivuitse pohjoista Vestmanlantia ja Daljokea kohden. Se oli kuitenkin vaan marskin etujoukko. Itse oli hän vielä pääkortteerissaan, seurassaan vaan parituhatta miestä, eikä hän aikonut lähteä joukkonsa perään ennenkuin seuraavana aamuna. Tähän oli syynä se, että sekä arkkipiispa Olavi että Strengnäsin piispa Tuomas olivat tulleet marskin luo ehkäistäkseen jos mahdollista turhaa verenvuodatusta ja sovittamaan asiaa hyvällä. He keskustelivat koko aamupäivän, mutta marskin mielestä oltiin jo liian kaukana; hän tahtoi nyt kerrankin näyttää, kuka oli herra maassa, hän vai Eerik Puke.