Silloin tuli iltapäivällä sanoma, että osa marskin väkeä oli hyökännyt metsässä olevain vihollisten murrosten kimppuun ja että siellä oli oteltu tuimasti pari tuntia; tämän vielä puhuessa alkoi etäältä kuulua nopeasti laukkaavain hevosten kavioin kopsetta ja taisteluhuutoja, jotka yhä kiihtyivät.
Marski sai heti pahan aavistuksen, joka kohta toteutuikin. Hänen väkensä oli joutunut tappiolle ja palasi nyt hurjasti paeten leiriin takaisin. Hyväksi onneksi oli niitä vaan osa väestä; marski lähetti heti pikaviestin muulle joukolle käskien sitä palaamaan. Läsnä oleviin piispoihin teki asia syvän vaikutuksen. Näki selvästi, että he halusivat täydestä sydämestään rauhaa. He saivat nyt kuitenkin jäädä yksikseen ajatuksineen. Sillä marski riensi ulos ja astui oitis hevosensa selkään järjestääkseen varustuksia yötä varten, joka jo teki tuloaan. Hän piti aivan varmana, että vihollisensa hyökkäisi nyt onnistuneen kahakan jälkeen hänen leiriinsä, ja piti senvuoksi huolta siitä, etteivät ne pääsisi äkkihyökkäyksellä heitä yllättämään. Hän oli muuten itse ulkomailla oppinut sotataitoa eteväin päällikköjen johdolla, joten hän hyvin ymmärsi, mitä oli tehtävä. Hän näytti paikat, mihin osastojen tuli asettua, mikäli ne ennättivät tulla. Yltympäri asetettiin sitten vankkoja etuvartioita.
Hämärä levisi yli maan, mutta juuri kuin marski oli menemäisillään tupaan, jossa piispat olivat, tuli hänen lankonsa, Niilo Steeninpoika, ja Herman Berman tuoden suuret ratsujoukot seurassaan leiriin. Ne olivat palaavan väen etujoukko ja niiltä sai marski nyt tarkempia tietoja taistelun kulusta. Tuimasta vastustuksesta päättäen, täytyi Eerik-herralla olla hyvästi väkeä, ja jos hänelle vielä saapuisi vahviketta Pohjois-Ruotsista, niin voisi miekan mittely tulla vaaralliseksikin.
Marski astui piispain luo, seurassaan molemmat päälliköt ja pari aseenkantajaa, joista toinen oli Niilo Bonpoika. Tuvassa istui pitkä, luiseva ritari, joka näkyi ottaneen asiakseen pitää hengellisiä herroja hyvällä päällä. Hän kertoi toisen hauskan tarinan toisensa perästä, ja elleivät kunnianarvoisat isät nauraneet, niin nauroi ritari itse; herrain ovea avatessakin kajahteli tupa hänen naurustaan. Pöydällä paloi pari vahakynttilää, joiden valossa tulijat heti näkivät nauravan ritarin.
"Kuka te olette?" kysyi marski vihaisella äänellä ja katsoen häneen ankarasti.
"Köyhä ritari, ja palvelusta etsin!" vastasi tämä huulet hymyssä ja katse niin huoletonna kuin olla saattaa. Hänen koko olentonsa oli niin hassun näköinen, että se olisi epäilemättä nytkin naurattanut, ellei hetki olisi ollut niin tärkeä ja vakava.
"Narrinhiippa näkyisi sopivan teille paremmin kuin mikään muu, ja sen te saatte", vastasi marski viitaten kädellään, että mies sai lähteä.
"Hyvä, ankara herra marski! minä rupean narrinhiipan ritariksi teidän palvelukseenne… Kuulettehan viisaat messukaapun herrat, ja te tuimat miehet siellä oven suussa, minut on otettu marskin palvelukseen!"
Ja kuivasti nauraa hohottaen meni narrinhiipan ritari matkaansa, kumartuen ovessa, sillä hän oli tuumaa paria pitempi marskia itseäänkin, vaikka tämä oli aikansa pisimpiä miehiä.
Marski ja muut herrat eivät välittäneet sen enempää tästä hassunnäköisestä miehestä, joka oli nähtävästi päästään vähän vialla. Ainoastaan Niilo Bonpoika oven suussa ei näyttänyt katselevan häntä yhtä välinpitämättömästi kuin muut. Mutta hänenkin huomionsa kiintyi nyt kokonaan siihen tärkeään kysymykseen, jota nyt ruvettiin harkitsemaan, nimittäin sovinnon hierontaan Eerik-herran kanssa. Marski oli aluksi ehdottomasti sitä mieltä, että asia on miekalla ratkaistava, ja häntä kannatti lankonsa, Niilo ritari, mutta kirkonmiehet esittivät niin painavia syitä sovinnon puolesta, että kun heihin vielä yhtyi Herman Bermankin — johon marski hyvin luotti — niin hän lopulta suostui.