"Teen sen", lausui hän, "näyttääkseni vaan teille, jalot herrat, ettei se auta mitään. Herra Eerik hylkää itse sensuuntaiset ehdotukset kokonaan; muuta hyvää ei siitä tule kuin se, että ratkaisu viipyy muutamia päiviä."
Silloin lähtivät herrat pois, joten marski jäi yksin tupaan. Eräs asepalvelijoista jäi kuitenkin oven suuhun. Se oli Niilo Bonpoika.
"En tarvitse sinua nyt, saat mennä levolle!" sanoi marski hänet huomattuaan.
"Antakaa anteeksi herra marski", vastasi Niilo, "minulla on eräs pyyntö…"
"Anna kuulua sitten", sanoi marski kärsimättömästi kulmiaan rypistäen, "mitä tahdot?"
"Pyydän lupaa käydäkseni herra Eerikin luona."
Marski peräytyi askeleen ja katseli tuikeasti nuorukaista.
"Herra Eerikin luona!" toisti hän. "Enpä arvannut sitä pyyntöä odottaa sinun suustasi, Niilo!"
"Älkää kiivastuko, herra marski … minun täytyy tavata häntä, olen luvannut sen… Teidän täytyy suostua pyyntööni!"
"Täytyy … olet luvannut … mitä rohkenet sanoa, poika…! Varo, etten paneta sinua tukkiin, niin sukulaiseni kuin oletkin!… Käydä vihollisen luona samana hetkenä, kun miekat ovat jo paljastetut … ei sanaakaan enää siitä asiasta, sukulaisuuden vuoksi ja koska pidän sinusta, tahdon unhottaa sanasi…"