"Varmaa on", sanoi eräs, "että täällä on kummia tekeillä. Minä näin Jöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen Mustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja toista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on mustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin Jöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja sitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän pudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole pitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran ja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja katsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä. Hetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön."
"Yksinkertainen olet aina ollut", keskeytti muuan, "mutta mitenkä aiot saada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei voi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi."
Miesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli samalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen näkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita myöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha engelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei näkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä oli vaan enemmän murehtiva ilme.
"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä", sanoi hän puoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.
Pentti Gunnarinpoika huokasi syvään.
"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa", sanoi hän, "papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on totisesti paremman arvoinen … niitä iskuja hän tuskin pystyy torjumaan."
Nyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan oli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta voi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se herätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen otaksumiseen.
Marski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti melkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei antanut ritarin lausua kummastustaan.
"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan luoksenne", sanoi hän, "niin olisi se ollut parempi sekä teille että minulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin tämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on käynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että vihamiestäni, drotsia… Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan kaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon Harakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy teidän paeta…"
Eerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin luona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä valtasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa — ei sen vuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi, että ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.