Oli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän olisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen marskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää. Mutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä miehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta, jota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita valonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla matava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on yö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi, niin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä helposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai jonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän ei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi ritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan näki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen kaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin kepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva, joka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois tästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi olikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta, vaan jatkoi lauluaan:
Valheelle arvoa annettiin
Se kunniaa sai sekä valtaa,
Totuutta enää tuskin mainittiin,
Se surulla sai päiviään kantaa.
Ja viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, — sillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä, jolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee — takoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta kohosi tarpeeksi korkealle.
"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari Viheriä", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa ritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa kasvoissa näkyi niin syvä suru.
"Vaiti Hanssu!" sanoi Viheriä — muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän hän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, — "ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra marski," jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi äitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, "se junkkari on purrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan tiehensä… Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani säestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta … ja jollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko koirankopin."
"Mutta koirahan on minun…"
"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa joskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti… Mutta katsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa sille jotakin."
Hän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.
"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä…"
"Pilaani?" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, "pilaaniko … ei tämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin onkin, älyä erottaa minua kepistäni!"