Kuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan naisen mieltä.
"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö", lausui nainen taas, "ja sitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!"
"Ha-ha-ha", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen kummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen Harakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:
Kait sisään astun kohta;
Valdemar, jos luvan saa,
Voi pihamaalla vuottaa!
Samassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.
"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari … ja ellei mieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun, joka saisi teidät kalpenemaan…"
He olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti miettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:
"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi käydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta… Sellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on lauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista ette voi vastata…"
Mutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:
Totuus nyt linnahan matkustaa,
— — — — —
Niin hän tuskissaan huutaa;
Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon,
Se ritareineen kovin korskana on,
Ja kalvat käsissään välkkyy.