"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää", lausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille kasvoilleen.
"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra", lausui munkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot, "saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan puhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan, jota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut."
Marski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki alkoi:
"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka yrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen pyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, — te tiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne saivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin vertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa, hän kuoli tuntia ennen puoliyötä."
Munkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat hartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan raudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus lopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.
"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen", jatkoi pater, "ja ennen hengen lähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa tapahtui."
"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli … ilmoittakaa pian, mikä tässä on totta, mikä valhetta!"
"Kohta, ankara herra … nuori aseenkantajanne on viaton kuin pyhimys … mies oli toisen asioilla … hän oli … hän oli…"
Mies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan. Tämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten hän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin jaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka oli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.
"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo", lausui hän, "Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä vastaan tekemäni syytöksen… Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä olisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta aina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne tässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat tottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä maailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva Kaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata kasvoista kasvoihin kalpenematta… Antakaa se anteeksi, herra marski!"