Hänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin eikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin huulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla pois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet. Hänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan ollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten ihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.
Marski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty, astui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen — Jumala armahtakoon hänen sieluaan — arvollinen poika", sanoi hän, "ja jos se vähääkään palkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se tunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti ja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet pontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle silmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut."
"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani puolustaa", vastasi nuorukainen kostunein silmin, "Eerik Puke itse on sitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle vankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi, mitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut itseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana ja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin hänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni."
Nuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan suuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään vasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui lämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot suloisesti hymyillen: "Kiitoksia, Niilo Bonpoika!"
Bengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski kääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.
"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän sydämenne toivojen mukaan", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman päätään ja katsoen neitoa silmiin, "voisinkohan minäkin toivoa, että minunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen…"
Hän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää turmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat hänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi neidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli häntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.
Sitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä näyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat häntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski nyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin lausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä. Viheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja munkin kanssa kolmen kesken.
Viimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut mitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen tarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa suureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen sisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä, myömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja "ruokkisi häntä" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä sielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä uusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen kireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo oli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt lausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos kysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä luostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta ylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään liikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin mieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan päätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.