Marskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän surevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä varma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo Bonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä riippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta kohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta petoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli silloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä mahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen vaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje — kaikki osoitti, että hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat häntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja hänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja vainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin anteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan mustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli toinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän tarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut hänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka nauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä pidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt luostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa oli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka — enemmän kuin se, että se oli nunnankaapu — teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä kaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä korkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä arvoa.
Senvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen enempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto hänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki marskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen kohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista mieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen poistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen luokseen ja kuiskasi:
"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo … mutta minä tahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!"
Hänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen katseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää mielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli nuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä salaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain valo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä maailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli kuin pudistanut kahleitaan — niitä kahleita, joilla taikakalu oli kytkenyt hänet orjuuteensa — mutta ensi hetkenä hän jo katseli maailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa ainoa määrääjä.
"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva", vastasi marski, "niin ei minusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun kesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella."
"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla… Luuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos tiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi? Minä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä vastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin… Marski Kaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin teille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette Bengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo Knuutinpoika… Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte myöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut."
Marski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän ikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä salaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän huoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli, ja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja kunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut suurten rikosten paino.
"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa", sanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, "minä tahdoin vangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei jaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli minun palvelijani."
"Rouva Bengta!" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan punastumasta, "kuinka uskallatte puhua tätä minulle?"
"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin, ikävöin luostarikammion rauhaan… Täällä maailmassa ei minulla enää ole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää; yksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet toiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani; minä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa ehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu."