Hänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan notkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste, jonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen voimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla kasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet — koko hänen ruumiinsa puhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi näkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.
"On olemassa eräs kallis kalu", jatkoi hän, "kalu, jossa on sellainen salattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei voisi saavuttaa, vaikkapa se olisi…"
"Vaikkapa se olisi…?" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna pysähtyi äkkiä.
"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!" lisäsi hän.
Varsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden voimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa hallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa ikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne totuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä kehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle hymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja etevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri valtiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, — ja siltä olla kokonaan riippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli Kaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty, hän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen orja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin ominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä kaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä kerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin pyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju, kuten Sven Sturen taikakalu.
Kaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen esineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi salaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin vastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun omistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva häntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.
"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni", jatkoi Bengta-rouva, "ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen uhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi tarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut tulemaisillani murhaajaksi … ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä."
Hän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.
"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin poikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni — hänkin kuoli. Silloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo, niin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea, jos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista kaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla teidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!"
"Ja missä tämä kalleus sitten on?" kysyi marski muka välinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin peitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun omistajaksi.