Bengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.
"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette myöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen sisartaan… No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen löydätte!"
"Mistä siis…?"
"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo
Bonpojalta!"
"Niilo Bonpojalta!" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. "Niilo Bonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun tietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua."
"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua… Ja mitä onneen tulee, niin ettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa painaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa ja hyvänsuontia?"
"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan sitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan."
"Kukapa sen tietää… Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö koristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma täällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta tenhovoimasta?"
"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?"
Bengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut ketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt Silfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär, Kaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan ilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli kätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.