"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut", jatkoi Bengta-rouva sitten, "sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä…"
"Teidän taisi sen sijaan onnistua?" keskeytti marski.
"Minun onnistui!" vastasi nunna, "koriste oli silloin toisen kerran minulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään veljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla… Mutta ennenkuin olin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta… Minä en kuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei olisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta, ennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan… Tämän kolmannen kerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui talonpoikain leiriin Hällan metsään…"
"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?" kysyi marski. "Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä kolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?"
"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme, sillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän kertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta ryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista voimaa…"
"Tunnetteko te hänet?"
"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä… Hän oli pituudeltaan ja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan täysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa kuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä myrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä…"
"Ah … perämies!" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan kertomuksen. "Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin varmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?"
"Mies sanoi sen itse… Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa jokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla kun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän tarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä etsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä kuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen liitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni kuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta silloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!' Samassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille saarelle, jossa kuningas oli ritareineen… Kun toinnuttuani katselin ympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen päivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!"
Bengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto kiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi: