"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo
Bonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä…
Minä sidotin hänet ja tarkastutin hänet … mutta liian aikaisin …
hänellä ei vielä ollut sitä!"

"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön", sanoi marski, "teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen rehellistä omaisuutta… Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne."

"Rehellistä omaisuutta!" vastasi Bengta-rouva, "mitä tarkoitatte marski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta? Hän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä… Minä olen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta pisaraakaan … henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte … olkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun on saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle maailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin valtakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin … tahdoin saattaa häntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos yksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi kaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään…? Tekin tahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne kerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä valtakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan pikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne… Sanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän tarkoitusperän verta vuodattamatta?… Ja eikö silloin ole parempi vuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen, jos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja ilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka teidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien edestä?"

Marskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut kääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin pakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista salaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa, jotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin pilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät toisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää purjehtijan, — voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään läheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori. Kaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma kunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että hänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka, kohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän purjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.

"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo", jatkoi Bengta-rouva, katseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta, "ja nyt sanon teille hyvästi… Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos minua tarvitsette, niin olen siellä… Jumalan rauha olkoon kanssanne valtakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni asemesta."

Korkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja
Kaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.

Hänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti, ja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset olivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän istui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.

III.

Hautajaiset.

Mustaveljesluostarissa, joka oli kauhean palonsa jälkeen vuonna 1407 ennätetty melkein kokonaan uudesta rakentaa, istui samaan aikaan marskin pikkuserkku, herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Hän oli kaniikkina eli tuomioherrana Upsalassa; sitäpaitse oli hän, kuten eräs paavin bulla kertoo, "beneficiatus" Strengnäsin hiippakunnassa, ja vuonna 1434 oli hän saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää.