Hän istui melkein hiiltyneen takkavalkean ääressä, yllään pitkä, avara, kalliilla turkiksilla varustettu nuttu. Hänen syvät, läpitunkevat silmänsä katselivat hievahtamatta hiilistön sinisiä ja valkeita hehkuliekkejä, ja silloin tällöin hiipi hänen ohuille huulilleen miedonlainen hymy. Hän oli ojentanut jalkansa eteenpäin heittäen toisen jalan toisen yli, ja kädet olivat takin avaroihin hihoihin pistettyinä. Huoneessa oli täysi hiljaisuus, mikään ei häirinnyt hänen ajatuksiaan, joita hän nyt muokkasi kuin seppä. Hän takeli niitä, käänteli ja tarkasteli sekä hyväksyi tai hyljäsi, aina mikäli harkitsi niiden jompaakumpaa ansaitsevan. Edellisessä tapauksessa ilmestyi hymy hänen huulilleen, ja silloin hän vielä välistä nyökäytti vähän päätäänkin.
Ovi avattiin ja huoneeseen astui arastellen keskenkasvuinen siropiirteinen poika. Poika jäi ovensuuhun seisomaan tuomioherran häntä huomaamatta. Tällä oli juuri mielessään eräs ajatus, joka näytti tuottavan hänelle erikoista tyydytystä, päättäen siitä, että hymy kesti tavallista kauemmin. Mutta tämä hymy ei ollut suopeaa ja hyvää tarkoittavaa, joka auringon säteenä elähyttää ja lämmittää, vaan se oli kylmää ja jäykkää. Se ei ollut rakkauden vaan itsekkyyden hymy. Ovella seisova poika yskäisi, ja arvatenkin oli ajatus nyt valmiiksi muovaeltu, joten sen sopi jättää, ja aistimet voivat taasen ruveta huomaamaan ympäristönkin tapahtumia; tuomioherra kääntyi sivulle päin ja kysyi, kuka hän oli. Poika otti miettiväisesti muutamia askeleita astuen niin kauas, että jalo herra voi hänet nähdä, siihen hän pysähtyi ja kumarsi nöyrästi sanoen, kun herra katseli häntä ikäänkuin muistellen hänen nimeään:
"Minä olen Kort Rogge!… Minulla on teille kirje."
Hän meni samassa panemaan kirjeen tuomioherran käteen, jolloin tämä katseli häntä tarkemmin.
"Olen nähnyt sinut ennen, poika", sanoi hän, "koska ja missä?"
"Kaksi vuotta sitten sukulaiseni, mestari Gellinkin luona… Te asuitte hänen luonaan Saksasta palattuanne!"
"Minä muistan", lausui Jöns Pentinpoika, "minä muistan sinut nyt hyvin… Minä kehotin isääsi pitämään sinua koulussa…"
"Niin, jalo herra, minä olen käynyt täällä mustaveljesten luostarikoulussa", vastasi poika vilkkaasti.
"Jatka sinä sitä, poika, niin sinusta voi ajan pitäin tulla jotakin!…
Kuka on antanut tämän kirjeen sinulle?"
"Eräs, joka tuli kaupunkiin eilen laivalla Lybeckistä… Hän makaa kuolemaisillaan kotona, häntä kutsutaan Rodenbergiksi. Hän tuli myöhään illalla, mutta kukaan ei tiennyt teidän tulleen kaupunkiin, ennenkuin minä sanoin sen heille nyt aamulla, sillä minä näin teidän eilen näihin aikoihin tulevan pohjoisportista… Ja minä tarjouduin tuomaan kirjeen teille."