Tuomioherra mursi sinetin ja luki kirjeen. Luettuaan sen ja pantuaan sen kokoon, ilmestyi hänen huulilleen taas tuo jäykkä, jääkylmä hymy.
"Hyvä on, Kort", sanoi hän, "mies on kuolemaisillaan, sanot … oletteko haettaneet haavuria? Ettekö?… Haettakaa sitten! Hyvästi, poika."
Jöns Pentinpoika nyökkäsi ystävällisesti, ja Kort Rogge meni. Jöns-herra luki vielä kerran saamansa kirjeen, ja nyt paljoa tarkempaan kuin äsken. Mutta hänen kasvonsa eivät vähääkään värähtäneet, eikä silmäyksensä ilmaissut hituseltakaan, mitä hän silloin ajatteli. Entinen hieno, mutta kylmä hymy näyttäytyi vaan taas. Hän istui, kirjeen luettuaan katsellen yhäti takan hiillokseen, ja liikkumaton katseensa osoitti hänen taaskin alkaneen pojan keskeyttämää ajatustyötä.
Silloin avattiin ovi, mutta paljoa kiivaammin kuin äsken, ja huoneeseen tuli nuori, mustapukuinen mies. Hän lähestyi kunnioittavasti tuomioherraa lausuen:
"Herra Krister haluaa tulla teidän luoksenne muutamien muiden herrain kanssa… Se herättää vähemmän huomiota, arvelee hän, jos he tulevat teidän luoksenne tänne luostariin, kuin että kaikki kokoontuisivat etulinnaan, jossa ei mitään voida tehdä marskin tietämättä."
"Niin varovasti!" mutisi herra Jöns Pentinpoika, mutta lisäsi: "tule nyt ja istu tähän, Helmich, ja kerro, miltä Arnön olot ja elot näyttivät?"
Helmich noudatti kehotusta, siirsi esiin pienemmän tuolin asettaen sen paraan kauas sekä takasta että tuomioherrasta sekä istui sille nöyrään, etukumaraan asentoon. Hän oli tuomioherran kirjuri, mutta tämä käytti häntä hyvin paljon, ja hän osoittikin luottamusta ansainneensa, sillä hän oli ymmärtäväinen, uuttera ja älykäs, mutta etenkin siitä syystä, että hän oli aina tarkasti vaiti niihin monesti sangen epäilyttäviin toimiin nähden, joissa hän herraansa autti. Hänen piirteensä olivat hienot, mutta terävät — vastaten täydellisesti hänen henkisiä ominaisuuksiaan.
"Kun erisin teistä", alkoi Helmich, "viivyttivät minua hieman tiellä herra Niilo Steeninpoika ja hänen veljensä poika, herra Maunu Pentinpoika; he tulivat Ekholmista ja olivat tänne Tukholmaan matkalla. He olivat kumpikin kovasti suutuksissaan siitä, mitä Eerik Pukelle oli tehty; he syyttivät niin kiihkeästi marskia, että tuskin luulen heidän välilleen enää sopua syntyvän…"
"Soo-o … katsos vaan!" sanoi tuomioherra väliin.
"Kun minä sitten tulin Arnöhön", jatkoi kirjuri, "niin ei ollut ensiksi suinkaan helppoa päästä hänen armonsa, arkkipiispan puheille. Hän on yhtä surumielinen vieläkin kun Vesteråsista tullessaan, jossa hän Strengnäsin piispan, Tuomaan, kanssa kirjoitti Eerik Puken rauhakirjan alle. Hän voihkii, hän rukoilee ja tekee ankarimpia parannustöitä… Hän on arvoton, niin hän sanoo, enää astumaan Herran alttarille sakramenttia jakamaan. Ainoana lohdutuksena ja toivona on hänellä ollut tähän asti, että marski ryhtyisi pelastamaan Eerikiä…"