"Marskiko?" huudahti Jöns Pentinpoika, äänessään huomattava terävyys.
"Niin, armollinen herra, marski", vastasi kirjuri. "Tietäkää, ettei kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi, ole yhtä mieltä kuin muut siitä, mitä Vesteråsissa tapahtui. Hän tosin lausuili ajatuksiaan hyvin varovasti, mutta minä voin selvästi huomata hänen harvoista sanoistaan, että hän pitää teitä ja äidinisäänne, Krister-herraa, Eerik-herran todellisina vihamiehinä ja vainoojina ja että te tulette aina olemaan hänen silmissään ritarin oikeat surmaajat!"
Tuomioherran silmät välähtivät, mutta sitä olisi tuskin kukaan muu huomannut kuin Helmichin terävä silmä.
"Jatka, Helmich!" sanoi hän, "sinä kerrot merkillisiä juttuja."
"Hänen suustaan pääsi vielä sellaisiakin sanoja marskista", lausui kirjuri kehotusta noudattaen, "että olen varma hänen nyt täydellisesti liittyvän häneen, ellei…"
"Ellei?" toisti Jöns-herra.
"Ellei hän rupea puuhaamaan kuninkaan palaamista."
Tuli pitkä äänettömyys; tuomioherra tarttui tuolinsa vieressä olevaan rautapuikkoon, jota oli käyttänyt tulen kohennuspuuna. Hän kohensi tulta nytkin, ja silloin vierähti sattumalta kaksi hiiltä takan reunalle. Toinen niistä oli jo kokonaan häältynyt ja tuhkanöyhtän peitossa, toinen oli vielä hehkuva. Tuomioherra silmäeli terävästi näitä kahta hiiltä, ja hymy väreili hänen kasvoillaan; hän siirteli kohennuskepillään tuhkaa niiden ympäriltä, ikäänkuin eroittaakseen ne muista hiilistä. Viimein hän pisti raudan kärjen mustuneen hiilen alle.
"Kuningas Eerik!" huudahti hän sitten viskaten hiilen korkealle tottoon.
"Marski!" huudahti hän sitten, ja hiilistön hehku heijastui hänen säihkyviin silmiinsä. Mutta sitten hän äkkiä kohotti puikkoa hiukkasen ja iski sitten voimakkaasti hiiltä, että se murentui, ja säkenet sinkosivat ympäri takan. Sitten seurasi taaskin syvä hiljaisuus.