"Jos ymmärrän oikein, herra", lausui Helmich vihdoin, "niin on laita nyt sellainen, ettei näistä miehistä kumpikaan oikein kelpaa, ja silloin lienee vaaranalaista, jos Ruotsin kirkon ylin mies…"
"Et ole sanonut minulle, Helmich", keskeytti tuomioherra, "minkä vastauksen arvoisa isä, arkkipiispa Olavi, antoi esitykseni johdosta, että Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa varten rakennettaisiin varustettu linna, jota olen useasti kehottanut häntä puuhaamaan … sinä puhuit hänelle siitä?"
"Puhuin kyllä, mutta hän vastasi vaan: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta! Tervehdä kaniikkia, Jöns-mestaria, ja sano, että jokainen, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu!'… Niin hän vastasi, ei sen enempää eikä vähempää, sekä viittasi kädellään lähtien sisähuoneisiin. En saanut enää nähdä häntä. Mutta kaikesta päättäen näyttää minusta, että arvoisalle isälle, arkkipiispalle itselleenkin olisi parhainta, samoin kuin valtakunnallekin, että hän pääsisi rauhaan ja lepoon. Hän on maailmaan kyllästynyt, mutta hänen ja marskin valtaa yhdessä ei liene helppo murtaa."
Kirjuri vaikeni ja Jöns Pentinpoika piti rautapuikkoa yhä hiilustalla.
"Ritarin ikkunan alla kasvoi puu, joka esti kuninkaan linnaa näkymästä", sanoi hän hiljaa ja puoleksi laulavalla äänellä siten ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän välitti kirjurin viime lausunnosta, joko hän sen oikein ymmärsi tai ei. — "Puu piti hakattaman pois, mutta joka oksan sijaan, joka hakattiin, kasvoi kaksi uutta. Ritari tuli epätoivoon, mutta lopuksi pääsi hän huolestaan kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla maailmassa" — ja tuomioherra toisti viimeiset sanansa vielä pari kertaa, mutta yhä hiljemmin, kunnes ne viimein kuuluivat pelkältä kuiskaukselta.
"Ihmeen kautta kuitenkin!" uskalsi kirjuri lisätä.
Tuomioherra katsoi ylös kummastuneen näköisenä. Hän ei näkynyt käsittävän kirjurin sanoja.
"Kuuleppas, Helmich!" sanoi hän, "oletko nyt hyljännyt yrttitaitosi?"
"Enpä suinkaan, armollinen herra, Henrikki Harpunsoittajan lääke- ja yrttikirja on yhä vieläkin rakkainta luettavaani!"
"Niinpä, niin", lausui taas tuomioherra, "monilla yrteillä on sellainen voima, että sillä voi tehdä ihmeitä sekä hyvää että pahaa varten, josta jälkimmäisestä armollinen Jumala meitä varjelkoon."