"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä", vastasi Niilo.
"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo… Jumalan äiti, tehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja."
"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies on, joka toi minulle sanan äidiltäni?"
"Valkoviittainen mies … hm, kukako hän on", sanoi eukko yskäisten, "väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta … mutta olkoon kuka tahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja … totisesti!"
Vanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista silmistään.
"Mitä tarkoitat, Helka? … sinä puhut hänestä hyvää … mitä isäni näytti hänestä pitävän?"
"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään … hän ei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan tulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä lienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin kuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin iloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän ritarin tullessa…"
"Hän käy siis rakkaan äitini luona?"
"Siellä hän käypi … ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan huoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän kääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen partaansa."
"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko hän niitä?"