Suurivartaloinen mies, jota tuomioherra kirjureineen oli silmällä pitänyt, seisoi kädet ristissä rinnallaan mietteissään kirstun edessä kynttiläin liehuvassa valossa. Viitta oli auennut, ja kullalla kirjailtu punainen ihokas näkyi sen alta. Pää oli peittämättä, joten oven suussa seisovat äänettömät katselijat voivat selvään erottaa Kaarlo Knuutinpojan jalot ja kauniit piirteet.
Silloin vilahti heidän ohitsensa korkea, tumma naishaamu, jonka puku muistutti sitä munkkikuntaa, jonka kaapuissa he itsekin tällä kertaa liikkuivat. Tultuaan keskikirkkoon ja huomattuaan kuorissa olevan ritarin vetäytyi hän syrjään. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi muuta naista, joista toinen oli varsin nuori, toinen jo elähtäneempi. Heidän kasvonsa olivat hunnun peitossa, mutta käynnistä ja ryhdistä voi heidät erottaa. Käytyään vähän matkaa kuoriin päin, tuntui vanhempi haluavan pidättää nuorempaa menemästä etemmäksi. Ritarin näkeminen lienee vaikuttanut häneen samoin kuin äskeiseen nunnaankin. Mutta nuorempi ei pysähtynyt. Hän astui pää kumartuneena kuoriin asti, jossa kirstu oli. Sen viereen hän polvistui rukoilemaan.
Marski astui silloin vähän syrjään, mutta hän katseli hievahtamatta terävästi rukoilevaa, ja selvästi näki, että hänet valtasi omituinen liikutus, ellei vahakynttiläin häilyvä liekki vaan liene saanut aikaan sitä valon ja varjon vaihtelua, joka näkyi hänen kasvoillaan.
Kun rukoileva viimein nousi, kävi marski hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä lausuen jotakin, mikä ei etäisyyden takia kuitenkaan voinut kuulua oven suuhun. Nainen teki hämmästyneen liikkeen ja astui askeleen sivullepäin.
Marskin kasvoille levisi silloin alakuloinen, surumielinen hymy, ja hän veti kätensä takaisin. Hänen huulensa liikkuivat ja hän puhui kauan, mutta siihen osaan kirkkoa, jossa kuuntelijat seisoivat, ei kuulunut yhtäkään sanaa. Lopetettuaan puheensa ojensi marski uudestaan kätensä, ja hänen koko kasvonsa puhuivat miltei selvemmin kuin sanansa. Kylmä tuomioherrakaan, jonka sydämmessä ei hellemmillä tunteilla ollut suurta sijaa, ei voinut tätä kasvojen ilmettä väärin käsittää.
"Minun mielestäni olisi tuo kelpo marski saanut valita sopivamman paikan kosintaansa varten!" lausui hän hyvin hiljaa kumppanilleen ja molemmat hymyilivät myrkyllisesti yhä tarkasti silmäellen kirstun luona olijoita.
Nainen oli äänetönnä ja liikkumatonna marskin hellän puheen aikana. Ainoastaan siitä, että hän kiihkeästi puristi käsiään ristiin, voi huomata sanain tunkeneen hänen sydämeensä, mutta sitä vaikutusta eivät ne näyttäneet tehneen, jota marski oli odottanut ja toivonut. Sen näki selvästi, kun hän hetkisen kuluttua pudisti päätään tehden toisella kädellään epäävän liikkeen ja osoittaen toisella mustaa ruumiskirstua.
Marskin kasvot kävivät silloin kalmankalpeiksi, ja hän risti nyt vuoroonsa kätensä. Mutta hunnutettu nainen lähti samassa kuorista astuen horjuvin askelin kirkkoon, jossa vanhempi nainen tuli häntä vastaan. Marski seisoi hiljaa katsellen häntä. Hänen silmistään näkyi syvä, raskas suru. Hän oli nähtävästi saanut vastauksen, joka kerrassaan ja ehkä ainaiseksi katkaisi hänen toiveensa.
Herra Jöns Pentinpoika olisi antanut paljon saadakseen nähdä sen naisen kasvonpiirteet, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen marskiin. Hän toivoi kuitenkin saavansa tietää sen muullakin tavoin, jota varten hän lähti kirjurinsa kanssa naisia seuraamaan.
Marskikin lähti, joten harmaaveljesten luostarikirkkoon ei jäänyt kuin korkeavartaloinen nunna, joka polvistui Eerik Puken tomun viereen.