IV.
Mantelimaito.
Asiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet. Kalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan lähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas saapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse, Hannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät Tanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin, mutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa. Heidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että kuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain vaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436 tehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.
Näkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos Krister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli muita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti jännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon hän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin kuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas Krister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena. Asia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän tietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä vastapuolueen tarkoitus.
Kaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella kapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille asian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti drotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman linna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi, mutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla. Mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää naamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut Tanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet Vesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti Gunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii rahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko meni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi — summa oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän halusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.
Tuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan, että Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että heidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa siellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin toiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä ystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti aterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan, missä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä marskia kohtaan. Lopuksi hän — ikäänkuin näyttääkseen, miten hän puolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua — lausui:
"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät milloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!"
Marski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella ulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta lisäsi lopuksi äänenpainolla:
"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä tottelemaan että veroa maksamaan minulle … minä en anna itseäni niin helposti tieltä työntää!"
Seuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain edusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen vastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon esiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet hänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä tehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta vaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran ponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi kuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, "ettei heillä ollut mitään häntä vastaan valittamista!" Monin ystävällisin sanoin pyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä tarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin, mutta vastaus oli sama.