Tämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää iloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta samalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.
Kaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että vermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis drotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin kehoituksen olla myöntyväinen. "Hänen (drotsin) virkansa — kirjoitti hän — ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella talonpoikain kanssa". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan, johtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli kapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka jälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.
Helmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti Kaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle. Hän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään. Krister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta erehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku Krister-herralle ja hänen puolueelleen!
Suuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi puoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta päivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli toivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että heidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu auttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka enensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä hyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin. Huomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta teki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän samaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt laulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi esitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän puolelleen — ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin uskoa.
Kului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen piti alkaman.
Vasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän kokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan erillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa, kun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja siitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt Harmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen tulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.
Tukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia talonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään seurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja hän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman Bermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten mietteisiinsä.
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", lausui hän sitten, "ei minun tietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin muuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas Eerikin takaisin tulon hyväksi…"
"Sitä tuskin uskon, herra marski", lausui Herman, kun marski pysähtyi ja vaikeni, "sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin sanotte, mikään vihamiestenne ystävä."
"Hän ei ole…?"