"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!"
"Te olette hyvin viisas, herra", vastasi ritari kuivasti naurahtaen, "mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis neitoni mahda mitään."
"Sydänsuru ja sydänlohtu", sanoi marski ajatuksissaan, "niin kyllä … olette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!"
"Vaiti!" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa lisäten, "se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei suostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin maailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa helskähteleekin komeasti… Nyt hän kosii kaunotarta … ei, ei onnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka … he eivät voi toisiaan omistaa!"
"Mikä seikka on ollut heidän välillään?" kysyi Kaarlo innokkaasti, katsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. "Ja eikö sitä voida selvittää?"
"Aika onkin sen jo selvitä … on jo aika, sillä neito on menemäisillään luostariin!" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.
Mutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin käsivarteen.
"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta … sanokaa, ritari, sanokaa suoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!"
Silmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan. Silmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi puoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy muuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen arpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan tavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä koko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää, ellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se, mikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää, mutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat kykenivät häntä käsittämään.
Nyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään olevaa marskia.