"No, sitten te saatte nähdä sen… Istukaa sen suuren lehmuksen alle, joka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko lahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo … niin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo … istukaa sinne sydänyöllä, ja sanokaa, ettekö ole nähneet!"
"Voipa käydä, että teenkin niin", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi pojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta, "mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?"
"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä sitä nähdä … sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin, sillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on pakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata vuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin … mutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta asiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä sanoneet."
"Siltähän se näyttää!" hymyili marski taputtaen pojan päätä.
Oli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään suuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta pohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski istuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan loruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä. Meren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti juhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.
Herrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät hälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa toivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja mielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon haamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja suruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen ja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta herättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.
Koko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin kirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi olevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti jättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat ihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä oma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa tämä halu sai tyydytyksen, — oli miten oli, hän luuli näkevänsä luostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän hänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina kuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän kohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä rastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi viattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden muistoksi.
Mutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen liikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa oli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä, ja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli Hvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain kasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei kuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen. Niinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä, mutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen jännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli heti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla itsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin tässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin jaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli taas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita vastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.
Nämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen enempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene, jolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin taas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli tehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän äsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt entiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat sillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä vastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra puoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli äsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.
Silloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen naisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän ei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän ojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski kiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.