"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo
Knuutinpoika!"
Nyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja miekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää, herrain puheesta enää mitään kuulumasta.
Marski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa toistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa. Arkkipiispa Olavi kuollut — myrkystä kuollut — salamurhan kautta — ja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös oli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa sitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä raivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi ajatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä tapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen selville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin, koskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui itsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan kuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka arkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen ulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa Tukholmassa.
Ja siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin niin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui, samoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja kurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus vielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.
Marski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän seuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä hän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt, miten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan. Eräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni pellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja jonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja puheli, mitä päähän pälkähti.
"Syksyllä, niin syksyllä", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa oli poikinut, "syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti hyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo isoisä … ja niin se onkin… Oletteko nähnyt vetehisen, herra … vai ette?… Tahdotteko sitten nähdä?"
Hän seisahtui aivan marskin eteen kädet puuskassa
"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?"
"Olen, minä olen nähnyt … tahdotteko tekin nähdä… Sen näkee tyveninä öinä … ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa niinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti", ääni alentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään liikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän lisäsi äkkiä kielevästi, "se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin, ja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa Hvittvikiin takaisin… Tahdotteko nähdä sen?"
"Ka, miksikä ei, poikaseni!" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä pojan pään päälle.