Niin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata, että jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut. Kaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan herra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja vuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät. Mutta hän lähetti sormuksen takaisin…? Mutta mitä se tarkotti, että neito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja harmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena. Saattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?
Mutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän kuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin kaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, — olivatko ne tällä kertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein katkeraksi?
Näitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan kuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan muutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen ruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean riippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla, ympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen, että aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta pajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen heittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.
Hän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan hevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin ratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka marski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi Akselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään ratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa kiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin veli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.
He ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että Kaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu oli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he ohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin riittävästi miettimistä koko päiväksi.
"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu mantelimaitoon", sanoi herra Olavi Akselinpoika, "ja syypää ei lienee sen suurempi eikä pienempi, kuin…"
"Se on kurjaa panetusta!" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen hevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, "se on kurjaa panetusta … siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin tarvitaan!"
"Arkkipiispa Olavi!" keskeytti herra Maunu Gren, "minä tulen, kuten tiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! … tuo kunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka…"
"Älkää kiivastuko!" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen, "älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä miehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään ankaraa herran puolta…"
"Kuka siis?" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi