"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin häiritsivät rauhasi, ukkokulta?" kysyi marski.
"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra", vastasi vanhus, "mutta koska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää heti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin."
"Luostariin!" huudahti marski kalveten. "Mitä sanotte, onko hän mennyt luostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta…! Sanoiko ankara Ragwald-herra muuta tästä asiasta?"
"Ei, muuta hän ei sanonut…! Hän kysyi minulta, joko te olitte lähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte vasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin surulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt luostariin."
"Ja mihin luostariin … kysyit kai sitä, Erland?"
"Gudhemin sisarluostariin!"
Kaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää sanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus ikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen mietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa metsään päin.
Hän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta metsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta pakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita aikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden muiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen terävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja hän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt niin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.
Hänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa sanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo Orminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin olisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden ihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat hänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän keskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että itsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta kuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta tuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä teki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat rikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne pistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat läpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset vuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat — häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu sijaan.
Kaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine silmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa niistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja melkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin vasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta oikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin karttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi heidän välilleen.