"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina … sano, sano, että rakastat minua?"
"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!"
Ja riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton, joka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät kauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset keskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja soutaa salmen yli Hvittvikiin.
"Mutta kuinka tänne tulit", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle päin, "minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?"
"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä", vastasi Kaarina, "en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta, että olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten luo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää totuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin päätökseni."
"Kaarina, Kaarina!" keskeytti marski, "olit päättänyt mennä luostariin, ennenkuin kohtasimme toisemme?"
"Olin! … kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi, jonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi minunkin maailmani … ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru älköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!"
Kaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi hänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli tullut Fågelvikin seuduille.
"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä seurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt sieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko, kunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne. Minä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin levottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen. Silloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina Knuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen sitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän isäntäväen luona… Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin Fågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun kulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä asti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi… Ja kuinka olen pelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!"
"Haaveilija", sanoi marski hymyillen, "ja minua kuitenkin toivoit tapaavasi!"