"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään…"
"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön … ei kait sentään aiottane
Tukholman linnaa vallata?"
"Hiukan sinnepäin ainakin … liittoutuneilla on aikomus ottaa marski vangiksi … täällä Tukholman linnassa!"
"Marskin vangiksi?" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä tuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa, joka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.
"Niin on sittenkin laita … he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa ystäväin ja asemiesten keskeltä… Linnassa on kavaltajia, ja nyt on vaan heiltä kintut katkottava!"
"Kavaltajia! … niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran tunnet."
"Mutta minä en tunnekaan niitä … siinä maanalaisessa komerossa oli pilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja usvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt luostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan matkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen rakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä, jona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin niin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle anteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin… Siinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa pituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan ei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden aukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla…"
"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?" huomautti Herman, kun kertoja vähän pysähtyi.
"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat menetelleet… Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan en voinut mitään nähdä… Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida naistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?"
Herman myönsi, ja Erkki jatkoi: