Heidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat linnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä haarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa hänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa ja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa marski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat hänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.
Salissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski, jolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä, näytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa säihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla miellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt röyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet ehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan kaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat puetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle vertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli useita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra Kaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain laamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen nuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa, uljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen piti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa serkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin lanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen Turenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli naimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen sukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka osoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.
Vartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei ehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa sopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen kasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä katsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä toisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta niiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja uhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran voinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla Engelbrektin murhaajakin.
"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä", oli marski lausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti ojensi, "mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni… Jos teiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun vallassani, niin on tahtonne tapahtuva!" Ja marski oli tätä sanoessaan herttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja jäykästi:
"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo … ja toisekseen autan mieluimmin itse itseäni."
Marski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli ilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin Herman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin alapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän varjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin suuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet vähän syrjään muista herroista.
"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman", sanoi hän, "kun en saa nähdä teitä miesteni seurassa tänään…"
Herman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan. Marski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä luonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan ottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:
"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten tarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa… Minulle kerrotaan, etteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja koska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä ja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä, niin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas luottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta asianhaarain mukaan… Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän ystäväntyön minulle!"
"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?" kysyi Herman.