"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman."
"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra marski?"
Marski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä sekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin suuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan syitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn muodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi antaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti lisäämään:
"Älkää kummastelko kysymystäni … minä vaan vähän mietin, että voisin ehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta…"
"Hyvä", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään, "luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että minulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan… Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne… Jos huomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti takaisin!… Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä maljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet. Hyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!"
Herman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi hänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän varmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti ritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.
"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle", lausui hän Erkille, "minun pitää ratsastaa Vesteråsiin… Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja minä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä Niilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa… Hänen ja sinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!"
He läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua tärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että hän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei pelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin tehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta sittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin miehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain yli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen kaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.
Samassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti Kaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja asemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan varjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja välkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-, pasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin aseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli nuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään vanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat, ja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.
Kansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän komeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan eteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin oltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin harmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin täytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja sivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin hitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten päästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.