Selvää on että morsian ja sulhanen tanssivat monta tanssia yhdessä, ja aina herättivät he ihmettelyä sekä kauneutensa että liikkeittensä sulon vuoksi, jota ei kukaan kyennyt matkimaan, oli se sitten piiritanssia tai rivitanssia. Ja kun sulhanen oli kerrankin piirin keskellä, ja tanssijat lauloivat tuota laulua, jota nykyään tunnetaan ainoastaan syrjäisemmillä maaseuduilla, mutta josta siihen aikaan paljon pidettiin ja jota tanssittiin etupäässä mahtavien hoveissa: "Ja ritari tuli ratsastain … hän kihlasi neidon kaunoisen", niin tuntui monesta, kuin olisi tämä tanssi sepitetty vartavasten Kaarlo-herraa ja Kaarina-neitoa varten.
Tanssijain piiri liikkui aluksi vaan hyvin hiljaa, kun laulettiin:
Ja neitonen, kaunis kuin kukkaset nuo, maljoja hopeisia kädessään tuo.
Ja viiniä on toisess',
Ja simaa täynn' on toinen; —
Kaarlo seisoi tällöin paikallaan piirin kääntyessä ympärinsä, kunnes morsian tuli hänen kohdalleen. Silloin hän meni hänen luokseen kumartaen kuten tanssi vaati, ja silloin lauloivat muut:
hän joi, ja hän joi sulholleen.
Sitten hän veti morsiamensa piiriin alkaen tanssin, joka herätti neitojen ihailun ja nuorukaisten kateuden. Suureen piiriin syntyi kuin pyörre, joka sai kultaisissa tuohuksissa palavat liekit heilahtelemaan edestakaisin, laulun ja tanssin yltyessä yhä vilkkaammaksi:
Ja posket on punaiset kuin syysahon puolat;
Ja sormiss' on sormukset sulhosen tuomat.
Ja hiukset on hällä kuin kullasta kuotut,
ei kauniimpaa neitoa oo maan päälle luotu.
Kun kesä puoleen entää,
niin häämme pidetään,
kun lintuset lentää
ja laulaa säveltään.
Lopetettuaan tanssin asettui marski piiriin muitten kanssa, ja eräs toinen ritari astui piirin sisään. Siten jatkui leikki, kunnes kaikki olivat vuoronsa tanssineet, jolloin leikki lopetettiin. Heti perään soitti soittokunta, ja laulu oli Engelbrektinlaulu. Se tehtiin morsiamen mieliksi, ja kun aamulla oli nähty, kuinka mahtavan, milt'eipä lumoavan vaikutuksen sen säveleet tekivät kansaan, niin oli sen arvo äkkiä ylennyt marskin hovissa, jossa sillä olisi muuten pitänyt ollakin koti, koska marski kerran tahtoi Engelbrektin tavoin elää ja kuolla ruotsinkansan miehenä. Kaarinasta oli tällä laululla aivan erikoista viehätysvoimaa, ja vaikka hän oli kuullut sitä monta kertaa laulettavan, ja vaikka sitä kerran oli laulettu jonkinlaisena hautausmessuna hänelle, silloin kuin hurjat talonpojat taluttivat häntä itseään kuolemaan, niin hän ei voinut olla rakastamatta sen surumielisiä vakavia säveliä, jotka uhkuivat voimaa ja surmaa yhtaikaa. Se ikäänkuin muistutti jostakin ylevästä ja pyhästä, se oli kuin juhlatunne keskellä elämän pauhua. Se sai Kaarinan sielun ikäänkuin kohoomaan valkein siivin maan tomusta, niin että hän näki maailman toisessa valossa ja voi eroittaa totuuden valheesta, voi ikävöidä ja toivoa, että totuus ja uskollisuus kuitenkin saavuttavat katoomattoman kruununsa.