"Sinä ajattelet menneitä aikoja, Kaarina!" sanoi marski huomatessaan neidon miettivän katseen sekä tarttui hänen käteensä.
Kaarina katsoi häneen lämpimästi ja sielukkaasti, sekä nyökäytti myöntävästi päätään.
"Ja missä entispäivissä aatoksesi nyt harhailee?" kysyi Kaarlo taas.
"Sinussa!" vastasi hän hymyillen, "sillä sitä, mitä ajattelin, löytyy sinussa yhtä varmasti kuin sitä ennenkin löytyi… Sitä täytyy löytyä kaikkina aikoina, vaikka me näemmekin entisajat selvemmin kuin nykyiset, ja senvuoksi oli ajatukseni siellä!"
"Sanoppa siis, ketä ajattelit, koska ajattelit yht'aikaa minuakin."
"Engelbrektiä", kuiskasi Kaarina tarttuen molemmilla käsillään marskin käsiin, "ja minä ajattelin, että niinkuin hän eli ja kuoli, niin tulet sinäkin elämään ja kuolemaan … lain ja oikeuden puolesta, Ruotsin kansan puolesta."
Kaarlo puristi lämpimästi morsiamensa kättä ja hänen silmissään hehkui innostuksen tuli. Herra Jöns Pentinpoika oli ollut oikeassa, tämä neito oli kauneudellaan lumonnut marskin. Mutta tämä lumous ei ollut mitään muuta kuin sitä, mitä jokainen yleväluontoinen nainen vaikuttaa rakastetussaan, — hän viritti vaan täyteen voimaansa sen hyvän, mikä Kaarlossa uinaili; se heräsi eloon Kaarinan hänelle puhuessa.
"Minä tahdon antaa sinulle muiston tästä hetkestä ja tästä sanasta,
Kaarina!" sanoi hän lähtien samassa huoneesta.
Kaarina katseli hänen jälkeensä, silmät onnekasta autuutta loistaen. Hänen Kaarlonsa oli juuri sellainen, miksi hän oli häntä ajatellut, voimakas, uljas, altis jaloa ja ylevää tuntemaan. Hän oikein vajosi tähän ajatukseen ja heräsi kuin unesta, kun eräs neidoistaan tuli häntä puhuttelemaan. Hän luuli silloin juuri katsettaan kohottaessaan näkevänsä vilahdukselta Niilo Bonpojan menevän ovesta, ikäänkuin herransa perään rientääkseen.
Marski kävi salakamariaan kohden, jossa oli lipas, missä hänen kalleutensa olivat. Niistä hän aikoi ottaa yhden morsiamelleen muistoksi. Käydessään silloin ritariparvekkeen läpi, tuli vartijain päällikkö häntä vastaan.