"Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän, "ja kenen palveluksessa olet, sillä vaikka kannat minun miesteni pukua, ovat kasvosi kuitenkin minulle oudot!"
Erkki kertoi olevansa Herman Bermanin palveluksessa. Sitten hän mainitsi lyhyesti, kuinka oli päässyt petoksen perille, sekä miten sekä hän että herransa olivat pelänneet pilaavansa kaiken pelastamistilaisuuden, jos olisivat ennen aikaansa marskille ilmoittaneet, mitä tiesivät. Ja marski kuunteli kiihtyvällä kummastuksella miehen sanoja, jotka samalla selvittivät hänelle sen, miksi Herman näytti niin vastahakoiselta lähtemään Vesteråsiin.
"Sinä olet kymmenen miehen vertainen!" sanoi hän vihdoin, kun Erkki lopetti. "Jos tahdot tulla minun palvelukseeni, niin minä valmistan onnesi, ja ainakin löytynee talojeni joukossa joku, joka sopii sinulle palkinnoksi siitä, mitä nyt olet minulle tehnyt…!"
"Te erehdytte, armollinen herra!" vastasi Erkki, "mitä olen tehnyt, olen tehnyt enemmän Herman Bermanin vuoksi kuin teidän … älkää pahastuko että niin sanon, mutta Hermanin edestä minä tahdon uhrata henkeni ja vereni, sillä hänkään ei omaansa säästänyt minun ja omaisteni tähden siihen aikaan, kuin Jösse Eerikinpoika oli Vesteråsin linnan voutina. Jos Herman on teostani mielissään — ja minä tiedän hänen olevan, niin on siinä minulle palkintoa kylliksi … enempää en tahdo!"
"Rehti mies!" huudahti marski, jota ihastutti näiden sanain koruton ylevyys, sekä lisäsi ajatellen: "onnellinen Herman!"
Kului hetkinen, sitten hän kääntyi Niilo Bonpojan puoleen, joka katseli kyynelsilmin ihastuneena Erkkiä. Hänen ansiotaan oli kuitenkin suureksi osaksi marskin pelastaminen, sillä ilman häntä ja hänen suurempaa arvoaan ei Erkki olisi koskaan saanut sitä toimitetuksi; mahdoton olisi hänen ollut saada pelastamiseen tarvittavia miehiä käytettäväkseen ja viedä niitä niihin salaisiin piilopaikkoihin, jossa he olivat vaaran hetkellä. Marski älysi tämän paremmin kuin Niilo itsekään. Hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.
"Sinua, Niilo, tahdon tästälähin pitää rakkaana sukulaisenani…! Ehkäpä koittaa sekin aika, että voin sinulle tehdä yhtä suuren palveluksen!"
Ja ikäänkuin nämä nopeat tapahtumat olisivat olleet kansantaru, jossa hyvä on taistellut pahaa vastaan ja voittanut, kuului suuren salin toisesta päästä yksitoikkoinen laulu:
Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Marski ja miehet kääntyivät ja näkivät eräässä ikkunakomerossa viheriän ritarin. Hän hymyili tapansa mukaan, mutta hymy oli surullista, ja hänen katseensa osoitti hänen näkevän aivan toisen maailman kuin sen, missä hän eli. Hän seisoi etukumarassa kädet ojolla ikäänkuin siinä olisi ollut harppu, jota hän soitteli. Selvää oli, että jos hän oli nähnyt tai kuullut, mitä juuri oli tapahtunut, niin se oli tunkeunut vaan heikkoina valonvärähdyksinä hänen pilvimaailmaansa. Hänestä se lienee ollut kuin maalaus tai laulu, johon hän tavallisuuden mukaan pani nuotin: