"Parempi, ettet ois tullutkaan
Sä guuteja vastaan taistelemaan…
"… oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?…"
Vaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli hän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari niin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti vastata tyyneesti:
"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa … minä lähden huomenna isäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan päämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan…"
"Kauaksi ette siis tänne jäänyt… ha-ha-ha", saneli ritari ja lähti hyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: "Valdemar, jos luvan saa" j.n.e.
Seuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin palvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä ovella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy, joka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko emäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.
"Kaarina-rouva on hereillä", vastasi tyttö, "Bengta-rouva ei ole siellä nyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!"
Vastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni äitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa keskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä virkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän paistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä antamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen niin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin mitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.
"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti" lausui Niilo, "ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini, mikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan odottamatonta asiaa Visbyhyn."
"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani", vastasi Kaarina-rouva, "joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa laulussa lauletaan: