"Ja toivon, ettei sinulla, rakas poikani, ole mitään sitä vastaan, koska päätös oli tehty parhaassa tarkoituksessa valtakunnan ja sen asujanten hyväksi."
"Siinä te suuresti erehdytte, rakas isä", huudahti marski innolla. "Olkoon suurta tai pientä, minä en vahvista sinetilläni mitään tietämättäni, mitä minun tulee vahvistaa. Ja minua ihmetyttää kovasti, hyvät herrat ja miehet, miten te olette ylimalkaan sellaisen päätöksen ensinkään tehneet… Sitenhän te voitte yks kaks lahjoittaa koko valtakunnan ja oman menestyksenne pahimman vihollisenne käsiin, vaikka se muka tapahtuu valtakunnan hyväksi. Sitäpaitsi kummastelen, miten olette sellaisen päätöksen tehneet minua kuulustelematta… Sillä se on vastoin lupauksianne ja valojanne!"
Marskin katse oli ylpeä ja taisteluhaluinen. Lopuksi hän kääntyi drotsiin, mutta tämä ei vitkastellut vastatessaan:
"Unhotatte, poikani, että kaikki on tehty parhaassa tarkoituksessa ja, mikä on ylen tärkeää koska asia on kunnianasia, täydellä luottamuksella ehdotuksen tekijöihin! Vai haluatteko te, rakas poikani, tulla sanomaan näille rehellisille ritareille ja kirkonmiehille: teillä ei ole kunniata!"
Vanha herra haasteli niin leppyisesti ja hänen katseensa oli nyt niin rauhallinen, että hän nähtävästi katsoi näillä sanoilla ehkäisseensä pitemmän vastustuksen marskin puolelta ja siten piti asiaansa hyväksyttynä. Vieläpä Jöns Pentinpoikakin, joka oli koko ajan seisonut ikkunakomerossa, käsivarret ristissä rinnallaan, huolimatta astua esille ja ruveta innokkaammin puolustamaan asiaa, jota piti jo menetettynä, kohotti hänkin päätään ja katsoi salin keskelle, jossa marski ja drotsi seisoivat. Marskin kasvot hehkuivat. Oli selvää, että drotsin sanat olivat häntä kiihdyttäneet.
"Kunniaa!" huudahti hän kättään ojentaen. "Ne sanat kuuluvat vähän omituisilta teidän suustanne, sukulaiseni. Tahdon muistuttaa teille, mitä tapahtui kun erosimme moniaita päiviä sitten Teljessä ja kun annoin teidän käsiinne kunniaanne ja rehellisyyteenne luottaen sinettini… Missä oli silloin kunnia ja rehellisyys? Ettekö luovuttaneet nimessäni Helsinglantia minun tietämättäni?… Sanon sen teille, niin sukulaiseni kuin olettekin, sen teitte pahassa tarkoituksessa!… Ja onko siis", lisäsi hän vähän pysähtyen, "onko siis mitään syytä uskoa, että kunnia ja rehellisyys merkitsevät enempää, kun on koko valtakuntaa koskeva asia kysymyksessä? Jos on sellainen syy olemassa, niin lienee syy se, että se salainen päätös, joka meidän tulisi tässä nyt vahvistaa ja sinetöittää, on eräälle henkilölle eduksi … ei kuningas Eerikille, vaan…"
Hän ei puhunut lausetta loppuun, mutta jokainen näki hänen katseestaan, että hän tarkoitti drotsia. Tämä otti loukkaantuneen muodon ja katseli ympärilleen, eikö muut olleet samaa mieltä kuin hänkin, toivoen heiltä kannatusta marskia vastaan, jonka liiallinen kiihtyminen näytti antavan kylmäveriselle drotsille mahdollisuutta päästä vasten luuloa vielä voittajaksi.
"Te menette liikoihin, marski Kaarlo!" lausui hän arvokkuudella, joka teki sangen hyvän vaikutuksen. "Teidän tulee kuitenkin muistaa, että mitä valtakunnan neuvosto kerran on päättänyt pitää paikkansa, eikä teillä ole valtaa tehdä siihen mitään muutoksia!"
"Toinen kysymys, jonka te näytte unhottavan, herra drotsi", vastasi Kaarlo, "on se, voiko valtakunnan neuvosto tehdä laittomiakin päätöksiä, ja lienee vaikea päättää, sopiiko minun tietämättäni ja vasten minun tahtoani tehtyä päätöstä kutsua lailliseksi… Mutta minä kiitän teitä viimeisistä sanoistanne, herra drotsi! Te annoitte sillä minulle tilaisuuden puhua eräästä asiasta, jonka olisin muuten jättänyt koskettamatta."
Marski puhui lämpimästi. Kuuli, että hän oli vakuutettu puolustamansa asian totuudesta ja oikeudesta, ja se veti hänen puolelleen kaikki ne, joita eivät syvemmät syyt kiinnittäneet drotsiin ja hänen puolueeseensa. Mihin katsoikin, niin kaikkiaalta näkyi ihmetteleviä ja ihastuneita silmäyksiä marskia kohti.